keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Rakkaudesta.

Luulin kerran olleeni rakastunut. Itseasiassa siitä kerrasta on hyvin vähän aikaa.

Mistä sitten päättelin olevani rakastunut? 
Huomasin ajattelevani samaa ihmistä paljon, pelottavan paljon.
Muistelin ja kaipasin hänen kosketustaan.
Hänen ajattelemisensa sai minut hymyilemään.
Kun muut puhuivat hänestä sydämeni hypähti ja kuulin paremmin.
Kun hän taas oli samassa tilassa, olin maailman eniten tietoinen hänen läsnäolostaan. Oli kuin minuun olisi johdettu sähköä.
Kaikki oli erilaista ja ahdistavaa, ihanaa ja kamalaa.
Minä, puhelias ja iloinen ihminen, muutuin hiljaiseksi ja jännittyneeksi.
Järki pakeni täysin muutamassa tilanteessa, ja olin ajoittain kuin huumaantunut.

Halusin nähdä hänet koko ajan, ja en koskaan enää. Pelotti. 

Mutta hän ei halunnut minua, eikä ajatellut samoin. Se sattui jotenkin oudon pistävästi, eri tavalla kuin koskaan ennen. Sattuu vieläkin vähän, ja mietin paljon miten olisin voinut olla kiinnostavampi tai parempi.

Vaikka eihän minussa ole mitään vikaa.
Mutta, niin. Petyin. 

Mutta tavallaan iloitsen tästä kaikesta.
Siitä, että nyt tiedän etten ole tunteeton ja kylmä.
Pystyin tuntemaan jotain kohtaan näin vahvasti, vaikka ennen epäilin ja pelkäsin, että en koskaan ajattele kenestäkään niin kuin typerissä lauluissa lauletaan. Ja typerät laulutkin alkoi kuulostaa tosilta. Olin täysin vailla logiikkaa, valmis antamaan paljon, ja vähän jopa tyhmästi uhrautumaan, jos vain olisin saanut vastakaikua.
Todella hyvä että en saanut, koska nyt saan säästää kaiken jotain paljon parempaa varten.

Tänään kun aurinko paistoi, ja kävelin sen talon ohi missä hän ennen asui ajattelin, että mä olen ihan hyvä tyyppi ja rohkea.

Olen aina ollut aika kylmä ja kova, enkä päästänyt ketään mun lähelle. Nyt tiedän, että pystyn, ehkä ja toivottavasti uudestaankin, ja silloin se joku toinen vastaa mulle.
Tälläistä "rakkautta" en halua koskaan enää kokea.